Valonheitinasemat olivat kolmiosaisia: voima-asema, valonheittimen suoja-asema ja valaisuasema. Usein voima- ja suoja-asema sijoitettiin saman katon alle ja rakennusaineena käytettiin jopa kolmen metrin vahvuista betoniseinämää tai asemat louhittiin kallioon. (Löfgren 1974, 90.) Myös Kuivasaaren valonheitinkokonaisuus on kolmiosainen. Kuivasaareen sijoitettiin halkaisijaltaan 1,5 metrin kokoinen valonheitin, jonka valaisuvoima ulottui noin kahdeksaan kilometriin. Voimanlähteenä käytettiin sähkögeneraattoreilla varustettuja dieselkoneita.
Vuonna 2026 valonheitinrata on edelleen vaikuttava. Kivien ladonta on ollut taidokasta ja erityisesti holvikaari pyöreine kivikoristeineen on säilynyt yllättävän hyvin. Suurikokoinen puusto on kuitenkin kasvanut kiinni valliin ja murentaa rakenteita. Puustoa ja pensaikkoa on paikoitellen runsaastikin myös vallin päällä. Suoja-asema on ollut käytössä 2000-luvulle saakka ja on lämpimänä tilana edelleen käyttökelpoinen varastotila.
Kuivasaaren valonheitintä varten rakennettiin 1910-luvulla saaren itärannalle suuri betoninen kasematti eli suojarakennus. Sen katto vahvistettiin rautakiskoin ja lattia kaakeloitiin. Osa rakennuksesta sijaitsee maan alla. Pohjoissivulla on suuri teräksinen pariovi, ikkunoita ei ole. Rakennukseen tehtiin myös majoitustilat 30 miehelle. (Manninen 2000, 43–44; Kuivasaaren kanta- ja kenttälinnoituksen päiväämätön luettelo, 2. KA; Löfgren 1972, 46–47.)
Valonheitinsuojaan liittyi myös sähköasema. Konehuone rakennettiin valonheitinsuojan lounaispuolelle, mutta se on sittemmin purettu. Valonheittimen siirtämistä varten rakennettiin Kuivasaaren itärannan keskiosan suoja-asemasta etelärannan valaisuasemalle 500 metrin pituinen luonnonkivivalli, jonka päälle rakennettiin 100 senttimetrin levyiset ratakiskot (Kuivasaaren kantaja kenttälinnoituksen päiväämätön luettelo, 2. KA). Luonnonkivivalliin tehtiin myös kivirakenteinen silta.
Etelärannan valaisuaseman alusta on betonia ja sen takana on ollut väliaikainen puinen suojarakennus valonheitintä varten. Valonheitinsuojan ja kivivallin rakennustyöt aloitettiin maaliskuussa 1915. Kivivallista puuttuivat raiteet vielä marraskuussa 2016. Valonheitinasema valmistui vasta kesällä 1917. (Manninen 2000, 63, 113.)
Kaj-Erik Löfgren tutki Kuivasaaren valonheitinkokonaisuuden
Helsingin merilinnoitusinventointityön yhteydessä vuonna 1972. Hän antoikokonaisuudelle suojeluarvoksi ”4 = ehdottomasti suojeltava”. Hän kirjoitti raporttiinsa, että ratakiskot oli jo tällöin poistettu, mutta kohde oli muuten alkuperäisessä kunnossa. Vuoden 1972 valokuvasta kuitenkin näkyy, että ratapölkkyjä oli tällöin vielä tallella. Sittemmin nekin on poistettu. Kivivalli on sen sijaan säilynyt. Valonheitinasema koppeineen on sen sijaan purettu tai tuhoutunut.
Museoviraston vuonna 1980 julkaisemassa, Lasse Laaksosen toimittamassa suojeluluettelossa Ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset Helsingissä, jonka tarkistuskäynnit tehtiin vuonna 1979, on myös valonheitinkokonaisuuden suojeluarvoksi annettu ”4/5 ehdottomasti säilytettävä”. (Laaksonen 1980, 94–95.)
Valonheitinkokonaisuus on ensimmäisen maailmansodan aikaisena linnoituslaitekokonaisuutena suojeltu, kiinteä muinaisjäännös. Mannisen mukaan valonheittimiä ei enää ole muualla jäljellä kuin Kuivasaaren museoalueella irrallaan (Manninen 2000, 113).
Teksti: Kuivasaari, kulttuuriympäristöselvitys, Helsinki 2019, LIVADY Oy
Kuvat: Artikkelikuva ”valonheitinradan holvisilta” ja alla oleva ratagalleria (Susanna Pimenoff, Keiron Oy)
